Tämän tekstin luin Hermann Hessen kirjasta Demian. Ihastuin tekstin sanomaan, kirja on muutenkin lukemisen arvoinen, jos filosofia kiinnostaa.

Hän seisoi meren rannalla, kurkotti kätensä korkeuksiin ja rukoili tähteä, hän näki unta siitä ja omisti sille kaikki ajatuksensa. Mutta hän tiesi, tai luuli tietävänsä, ettei ihminen voi koskaan syleillä tähteä. Hän katsoi kohtalokseen rakastaa tähteä ilman täyttymyksen toivoakaan, ja hän rakensi näistä ajatuksista kokonaisen luopumisen ja mykan, uskollisen kärsimyksen elämänrunon, joka parantaisi ja kirkastaisi hänet. Mutta hän näki kaikki unensa siitä tähdestä.

Kerran eräänä yönä hän taas seisoi meren rannalla, ja katseli tähteä ja paloi rakkaudesta siihen. Ja suurimman kaipauksen hetkellä hän hyppäsi ja syöksyi tyhjyyteen, tähteä kohti. Mutta vielä juuri hypätessään hän salamannopeasti ajatteli: tämähän on mahdotonta! Ja samassa hän lojui murskautuneena rannalla. Hän ei ymmärtänyt rakastaa. Jos hänellä sillä hetkellä kun hän hyppäsi olisi ollut sielussaan tarpeeksi voimaa, niin että hän olisi vuorenvarmasti uskonut täyttymykseen, hän olisi lentänyt ylös avaruuteen ja yhtynyt tähteen.

Rakkaus ei saa pyytää, eikä vaatiakaan. Rakkaudella täytyy olla voima päästä itse itsestään varmuuteen. Silloin sitä ei enää vedetä, vaan se vetää.