Mietin, kuten usein ennenkin, että jos nyt sanoisin sinulle, ettei elämää ole tarkoitettu minun elettäväkseni, mitä vastaisit. Ensimmäisenä vaikenisit, sitten olisit ihmeissäsi, loppuen lopuksi et kai uskoisi sanojani minun omikseni. Se ei olisi yllätys, et ole koskaan uskonut moniakaan asioita kuinka uskoisit tätäkään. Onko mun aivan pakko edes sanoa sulle mitään kun et usko? Mutta jos jätän sanomatta, suutut, ei siinäkään ole ideaa tai mitään järkevää ajatusta. Sinä. Sinä olet täydellinen ja saa tehdä mitä tahdot. Minä. Minä olen epätäydellisyyden ruumiillistuma ja saan tehdä mitä sinä annat minun tehdä. Mutta niin maailma kulkee, se pyörii sittenkin, olen kuin orjasi, uskollinen ja valpas, teen kaiken mitä tahdot myötäisin mielin ja joustan kaikessa saat olla ja elää kuinka vain, minä puitteissasi.

Taidan olla typerä, jos joku erehtyy tätä tekstiä lukemaan, hän ei tule ymmärtämään siitä sanaakaan. Sillä teksti on vain täynnä omia ajatuksiani, joita kukaan ei ole kykenevä ymmärtämään, kaikki on pelkkää vertauskuvaa eikä näillä sanoilla sitten loppuen lopuksi olekaan mitään merkitystä.

Se kuinka taitava sä siinä oletkaan, kuinka monella tavalla sen teet, se on ihmeellistä.

Osaat tuhansin tavoin saada mut suuttumaan ja itkemään, suremaan sun lähtöäs, on olemassa tuhansia eri tapoja joilla saat mut murehtimaan sitä miksen riitä sulle, miksi olen liian vähän.

Rakastan sua.