Makasin siinä maassa ja katsoin kuinka maailma pyöri mun ympärillä, se tuntu niin mahtavalta, kaikki pyöri ja mä vaan olin, kukaan ei pysähtynyt katsomaan että oliko mulla joku hätänä, kaikki vaan jatkoi matkaansa, mutta mulle se oli okei. En mä odottanutkaan kenenkään pysähtyvän tai välittävän, ei kukaan ollu ennenkään välittäny, miksi välittäis nytkään. Kaikki oli ihanaa ja mulla oli sellanen tunne ku olisin lentäny kaiken yllä ja katsellu elämää jostain kaukaa, taivaalta, leijuin niissä tuulissa ja ne kuljetti mua ilman vaatimuksia, ilman maksua, ilman mitään pyyntöä, täysin vilpittömästi omasta tahdostaan. Jos vois aina tuntea näin, mitä siitäkin tulis ilman elämän tuskaa ja murhetta, mietin sitä ja tajusin, että kuolemalla voisin saavuttaa sen vapauden, vapauden lentää ja leijua, vapauden ajatella mitä haluan ja tehdä mitä huvittaa, voisin olla ja mennä kuinka haluan.
Mä niin inhoan tätä maailmaa, inhoan sitä kuinka se meitä kaikkia kohtelee. Se ei anna sääliä eikä armoa, kukaan ei saa sitä mitä ansaitsee, kusipäät hallitsee ja rikkaat sortaa. Missään ei ole minkäänlaista logiikkaa, ihmiset jotka sen ansaitsisivat eivät saa mitään hyvää, kaikki hyvät vaan poljetaan ja murretaan, kaikki ne paskiaiset jotka tätä maailmaa pyörittää pääsee johtamaan ja saa mitä haluaa. Minä en saa mitä haluan, mutta en sitä ole ansainnutkaan. Olen huono, turha ja paha, liian paha tälle maailmalle, maailma voisi minut tappaa, mutta sitä se ei tee, koska silloin se armahtaisi minut, päästäisi liian helpolla, joudun kärsimään kuten muutkin, kärsimään vielä enemmän, jotta saan kokea sen tuskan jota itse maailmalle olemassa olollani tuotan.
Jos vois lopettaa koko elämän, koska ei ole sen arvoinen, niin sen tekisin. Koska en usko että olen elämän arvoinen, elämä on kaikessa turhuudessaan, kaikessa surkeudessaan ja sen ylpeyden avuttomuudessaan minulle liian ylhäinen, liian arvokas tuhlattavaksi turhimmista turhimpaan.
Toisaalta, jos vois lopettaa elämän koska elämä ei ole minun arvoiseni, se olisi paljon helpompaa, mutta vaatisi minulta enemmän. Se vaatisi tunteen jota en tunne. Tunteen olla arvokas, olla jotakin, tiedon siitä että ei ole näkymätön, että on ihminen jolla on ääni ja olemus. Sitä tunnetta minulla ei ole.
Vieläkin sä olet terä mun ranteellani, naru mun kaulassani ja murhaat mut joka päivä yhä uudestaan.
Ajattelen taivasta, sen pimeyttä, sen tähtiä ja kuuta, aurinkoa en ajattele, sillä se on valoisa ja valoa en halua, pimeyden kauheus on kauneinta mitä tiedän, pimeys antaa yksinäisyyden ja luvan olla sitä mitä on, sillä silloin kukaan ei sinua näe. Pimeydessä kaikki ovat yksin, ja yksinäisyydessään kaikki saavat olla täydellisiä, sillä ei ole ketään kehen itseään verrata. Pimeys antaa anteeksi pahimmatkin tekosi, sillä on itse tehnyt paljon pahempaa.
Ja työnnän neulan käsivarteni ihon lävitse sinertävään suoneeni, tyhjennän ruiskun sisällön uudestaan ja suljen silmäni. Se tunne valtaa mut aina uudelleen ja rakastan sitä. Mitään muuta en tunne kuin tyhjyyttä ja tyhjyyttä minä rakastan.
