Jo useita kertoja olen blogeissa ja muutamissa muissa vierailemissani paikoissa törmännyt kauniiseen tekstiin surullisesta asiasta. Sen kauniin tekstin tahdon liittää tähän ja sillä tavoin jatkaa sen sanoman levittämistä.

Ihmiset jotka ottavat kesäkissoja, en ymmärrä heitä. Miksi ottaa ihana pörröinen karvaturri vain siksi aikaa että siihen kyllästytään, ja ennen kaikkea kuka voi olla niin typerä ja itsekäs että heittää sellaisen söpöläisen ulos kylmään kuolemaan?!

Jokainen kerta kun olen allaolevan tekstin lukenut, on minulle tullut pakonomainen tarve ottaa oma kissani syliini ja rutistaa sitä oikein kunnolla. Kissa on hyvä ja uskollinen ystävä, joka palaa aina kotiin.

Älä koskaan edes harkitse kesäkissan ottamista.

Tuijotti ovea pieni kissa, oli aivan hädissään,
"Minä se täällä, avatkaa ovi, onhan jo pimeää.
On nälkä ja jano, unikin jo, minua paleltaa,
tuo metsäkin huokuu pelottavasti, kuurassa on jo maa."

Ovi aukeni silloin, kun mansikat tuoksui, säteili taivas ja maa,
ilo kaikui kallion kupeelta, sirkat soitteli viuluaan.
Aurinko hitsasi ahjossaan, lintujen kuoro soi,
kelli kissa nurmella selällään ja onnen maljasta joi.

Nyt pysyy ovi suljettuna, nukkuu portailla vainaja,
sill' on jäätynyt pisara poskellaan ja silmät suljettuna.
Se pisara hyljätyn kyynel on, se itkunsa itkenyt on,
vain yksi ovi armahti hyljätyn, pääsi lämpöön ja valohon.

Nyt kissojen taivaassa hyljätty on,
siellä kyynel on pyyhitty pois.
Saa nukkua helmassa armahtajan, mikä parempi olla vois.
Via Dolorosa oli viimeinen polku kesäisen lemmikin.
Muistele lähditkö mökiltä Sinä puhtain sydämin ?

Liisa Aaltonen